Joulu kanalassa.

Huomenna on jouluaatto. Oikeesti pããs yllãttãmããn. Ja ylihuomenna tulee neljã kuukautta tãyteen. Onko siitã muka jo niin pitkã aika ku mã lãhin? Ihan mielettõmãn nopeesti menee aika. Kohtahan mã tuun jo kotiin. Löysin muuten mun ääkköset!! Onhan niitä tässä aikas pitkään etsitty... Vaan nyt kun on jo tottunu tãmmõsiin, ni näiten pisteitten käyttäminen on hankalaa.

Ihanaa kun on lomaa! Saa nähdä mitä tästä tulee kun on koko hostperhe pidemmän aikaa samassa paikassa samaan aikaan, kun ei-lomalla vähän harvemmin pysähdyttiin mitään juttelemaan tai yhdessä porukalla tekemään.

Viime perjantai oli ihan tosi hassu päivä. Mulla oli musiikkia vikalla tunnilla eikä me ees kaivettu soittimia esiin. C'est noël. Käy tekosyyks kaikkeen. On joulu. Ahtauduttiin porukalla yhteen pieneen äänieristettyyn huoneeseen ja juteltiin niitä näitä. Tai mä lähinnä kuuntelin kun en oikeen mitään sanottavaa keksiny. Kunnes sit yks ketä en tuntenu entuudestaan, nimen vaan tiesin, alko yhtäkkiä puhua mulle enkkua. Eikä mitään ranskanenkkua mitä täkäläiset puhuu, vaan ihan kunnon kunnon enkkua. Se kun on töissä sirkuksessa ni se on oppinu. Ja ainaki viime kesän se vietti kaliforniassa töissä. Mikäs siinä. Ja yhtäkkiä mulla oliki ihan mielettömästi sanottavaa ja ihmeteltävää. Hassua.

Illalla osallistuttiin partiolaisten kaa yksien joulujuhlien järjestämiseen. Ne oli semmoset joulujuhlat henkisesti jälkeenjääneille (pahoittelen jos ei ole oikea termi mutten nyt keksi parempaakaan ilmaisutapaa). Se jotenki taas avars mun maailmaa. Ku näki miten vaikeeta jonku elämä oikeesti voi olla. Ja miten pienistä asioista voi iloita.

Juhlia järjestämässä oli kans semmosia Katimavikiläisiä. Se on semmonen kanadalainen vapaaehtoisjärjestö; vuoden ajan ne kiertelee porukalla ympäri Kanadaa tehden erilaisia vapaaehtoisaktiviteetteja vai mitälie opiskellen samalla kieltä ja kulttuuria. Toi porukka on täällä Québekissä tammikuun puoleenväliin asti ja päätettiin jotain tehä ennenku ne lähtee. Ihan mukavia ihmisiä. Ranskaa ne ei juuri puhunu, joten puhuin siis englantia koko illankin. Kotiin kun lopulta pääsin, oli pää taas ihan pyörällä siitä että millä kielellä toimia. Meni vähän kaikki kielet sekasin.

Tänään kävin yhen saksalaisen vaihtarin kaa jouluostoksilla wanhassa quebecissä. On muuten ihan mielettömän kaunis paikka. Ens kerralla yritän muistaa kaivaa sen kameran sieltä marimekkolaukun pohjalta, tällä kertaa muistin sen vasta ku olin jo kauppakujat jättäny selän taakke. Oli ihan mielettömän ihanaa oikeesti puhua jonkun ihmisen kanssa kasvotusten! Meillä oli koko päivä aikaa ja koko ajan riitti juttua. Alkuun naureskeltiin että mitäs kieltä sitä sit käytettäis. Englantia päädyttiin lopulta puhumaan, vaikkakin mää sekottelin ranskaa väliin ihan vahingossa, ja aina en edes tiennyt jotain sanaa englanniksi niin joutui paikkailemaan. Mutta kyllä piristi ihan reippaasti kun pääsi jutskailemaan. Kyllähän sitä jotain rupattelee koko ajan kaikkien kanssa mutta ei se vaan oo yhtään sama asia. Ja jotenki se vaan oli niin ihana ihminen. Mennään ehkä lähipäivinä laskettelemaan. Jee.

Että alkaa pikkuhiljaa menemään paremmin ja paremmin. Jouluaattona (onks se muka jo huomenna??!) mennään noitten perhetuttavien luo kylään. Ja ehkä katoliseen yömessuun partiolaisten kaa. Ihan tarkkaan en tiedä huomisen ohjelmasta, selvinnee huomenna. Ja jouluruokaa tekee mieli! Pitänee tehdä niitä laatikoita joku päivä. Viel en oo ehtiny.

Mutta viettäkääs oikein ihanaa joulua, käykää joulusaunassa ja joulukirkossa, kattokaa joulurauhan julistus ja syökää oikeeta jouluruokaa. Joyeux Noël!!!

PS. Täällä muuten suurin osa sanoo joyeuses fêtes. Vähän niinku happy holidays. Ja synttäreillä toivotetaan bonne fête. Ja fête sitä ja fête tätä. Mutta mä toivotan ihan joulua. God jul!

Ja vielä muutama kuva näistä maisemista.

Tässä näkymää kuistilta. Noiden puiden takana alamäkeä yhä vain ja kaukana on joki. Tää on tosi vuoristoa. Mun koulumatka on pelkkää ylämäkeä. Kotiinpäin tuleminen kestääkin aina vähemmän aikaa kuin kouluun meneminen. Ja mietein että voisin hankkia pulkan ja laskea sillä kotiin asti. Ihan oikeasti olen harkinnut. Vaan en tiedä saisinko sitä mahtumaan kaappiin koulussa. Kaappini numero on 022. Ihan vain tiedoksi. Ja joka välitunnilla joudun sen numerolukon kanssa tappelemaan, kun se ei suostu yhteistyöhön.

Ja autolla kun ajellaan, niin välillä menee korvat lukkoon kun ajetaan nopeasti ylä- tai alamäkeä.

Muistan nauraneeni täkäläisten liikennemerkeille. Ensimmäisenä päivänä täällä, kun olin lentokentältä päässyt ja ajeltiin kotiopäin, niin tuns olevansa ulkomailla. Tasan kaikki kyltit missä lukee jotain paikannimiä on vihreitä, eikä tollon mistään saanut mitään selvää eikä mikään paikannimi sanonut yhtään mitään. Talot näytti hassuilta, kun katonharjat täällä on semmosia hassun vinkurakänkyröitä ja moni talo on kakskerroksinen ja toiseen kerrokseen vie semmoset talon ulkopuolella olevat vinkurakãnkyrãportaat. Kun yläkerrassa asuu eri ihmiset ku alakerrassa.

Tän kyseisen kyltin takana on semmonen massiivinen monttu, josta on vaikea saada kunnon kuvia ku se vaan on niin massiivinen, ja se on joka puolelta aidattu. Ja aidan päällä piikkilankaa nätisti.

Joku tommonen löyty lehtikasasta. Noi lehdet on haravoitu about 5x10 metrin kokoselta alueelta. Toi kasa on vähän levähtäny meiän riehumisen jäljiltä, mutta se oli semmonen vajaa metrin korkunen. Vartin urakka. Vaan paljon jäi haravoimatta...

Vaahteroita täällä on ihan joka puolella. Keltasiks män lehdet syksyllä. Vaan niin eri aikoina oli keltasinaan vaahterat, ettei semmosta kultasta jaksoa oikeestaan ollu, vaan oli vaaleenvihreetä ja keltasta miten sattu. Ensilumet ku tuli oli viel kaikissa puissa lehdet. Vaan oli ihan mielettömän kaunista.

Käytiin semmosessa näköalatornissa mistä näky ihan kohtuuhyvin koko kaupunki. Mitäs tästä nyt sit sanois. Iso kaupunki missä on paljon taloja. Mun tietääkseni vaan yks ainoo enkunkielinen high school, jossa siinäkin on vaan 400 oppilasta. Kun taas mun koulussa oppilaita on lähes tuhat. Ranskaa puhuu väki, englantia ei. Tänään käytin ensimmäistä kertaa täkäläisiä julkisia. Ja oikean bussipysäkin kun lopulta löysin, niin melkein tuli semmonen 'apuamiikstoimullepuhuu' -reaktio, ku bussipysäkillä ollut toinen henkilö alko jotain jutustelemaan. Mutta kai se on ihan normaalia. Bussissa taas ei sitten small-talkia ilmeisesti kuitenkaan harrasteta.

Moka on semmonen räsynukkekissa. Sitä saa heitellä ihan miten vaan eikä se sano yhtään mitään, vaikkei se tilanteesta nauttisikaan. Se joutuu välillä vähän noitten pienimpien kaltoin kohtelemaks. Victor kun halailee sitä ja antaa sille pusuja ihan yhtä paljon ku pehmoleluillensakin. Voi pientä.

Ja tässä täkäläisten ylpeydenaihe, Le château Frontnac. Se on 1800-luvun lopussa rakennettu linna, joka nykyään toimii hotellina. Ja ihan mielettömän luksusta on. Ja sen hisseillä on kiva leikkiä ku siel on niin mahottoman monta kerrosta. Wanha Québekki on muutenki tosi kivan näkönen. Turistihinnat tosin, mutta eihän sieltä mitään tarvitse ostaa, kun jo paikkojen kattominen on kivaa. Vaan eihän sitä voi olla ostamatta vaahterasiirappitikkaria vaahteransiirappikaupasta.

Mutta nyt on aika mennä nukkumaan vielä vähäksi aikaa. Tai paketoimaan viimeisiä paketteja. Hyvää joulua!